Putkinäköinen virkamiesvalta!

Kirjoitin tämän tekstin myös paikallislehteen ja se oli siinä viime viikolla. Jaan sen nyt myös tänne!

Nyt kun asumistukia on opiskelijoiden kohdalla uudistettu, mielenkiinnolla odotan, kuinka järjestely tulee käytännössä toimimaan.
Yhdessä asuvat mies ja nainen katsotaan automaattisesti avopariksi eli yhdeksi ruokakunnaksi, vaikka heillä olisi erilliset vuokrasopimukset asunnosta, ja todisteet vain kämppiksinä asumisesta. Kuinka asettuu tähän uuteen säädökseen nais- ja miesparit? Saavatko he olla rauhassa, kun kivikautinen olettamus on, että vain heteroparit katsotaan avopuolisoiksi. Ryntääkö Kela pyytämään selvitystä, ja saako täällä enää asua edes ystävän kanssa sukupuoleen katsomatta ilman, että kategorisoidaan heti ”joko tai” -ryhmään tai lykätään yhteiseksi ruokakunnaksi pyytämättä ja kysymättä? Aletaanko nyt epäillä kaikkia, ja kuinka paljon se rikkoo meidän jokaisen ihmisoikeuksia?
Kelan on otettava aimo harppaus kivikaudelta tähän nykyiseen moderniin sivistysyhteiskuntaan, jollainen tämä maa ei todellakaan vielä ole, mutta esimerkillä muutkin seuraisivat perässä, ja toivoa sen toteutumiseen olisi taas enemmän.
Riippuen Kelan vaatimuksista selvitysten suhteen, on tässä monelle myös oiva porsaanreikä tukien kalasteluun, ja valitettavasti aina on ne jotka sen löytävät ja sitä käyttävät.
Ei varmasti ole olemassa mitään yksinkertaista ratkaisua tähän tilanteeseen, ja kaikki ratkaisut tullaan kokemaan jollakin tasolla yksityisyyttä rikkoviksi. Mielestäni sen pitäisi riittää, että jokainen opiskelija jolla on erillinen vuokrasopimus ja oikeudet tuen saamiseen, saa myös tuen. Vastuuta voisi myös siirtää kohtuullisesti vuokranantajille, mutta vain kohtuullisesti. Ei niin, että vuokraisäntä voisi sen turvin päästä liian helposti eroon vuokralaisesta, jos vaikkapa kemiat eivät ihan kohtaa tai muuten naama ei miellyttänytkään.
Vuokranantajalla voisi esimerkiksi olla velvollisuus ilmoittaa selvät rikkeet suoraan Kelaan, ja sen jälkeen Kelalla olisi vastuu selvittää tilanne. Ehdotukseni on varsin vajaa vielä monelta kantilta, mutta karvalakkimallinakin ehkä toimivampi kuin nykyinen, jossa yksi virkailija vain asetuksiin vedoten pyörtää tuet, tutustumatta tilanteeseen inhimillisesti. Meillä vallitsee jo vastuunsiirtämiskulttuuri ja putkinäköinen virkamiesvalta. Korkeammalta sälytetään vastuu virkamiehille, ja sen jälkeen yksi ihminen on kykenevä pilaamaan toisen ihmisen elämän suppeisiin ja lyhytnäköisiin asetuksiin vedoten. Vastuunsiirtokin voi toimia, jos se tehdään oikein ja lopussa seisoo taho, joka todella kantaa vastuunsa.
Joka tapauksessa emme voi enää tähän maailman aikaan elää vain heteroiden maailmassa. On perin noloa joutua sellaista enää edes ääneen korostamaan, sillä homot eivät ole ihmeellisiä, homot ovat ihmisiä! Meidän on otettava huomioon homo- ja lesboparit tasa-arvoisesti tai muutoin ihmisoikeudet eivät pääse toteutumaan nykypäivän, ja sivistyneen yhteiskunnan mukaisesti.
Tämä sama asia koskee myös vanhuksia, erityisesti laitoshoitoa tarvitsevia, ja se koskee ihan kaikkia vanhuksia myös seksuaalivähemmistöihin kuuluvia. On sanomattakin selvää, että jokaisen laitoshoitoa tarvitsevan pariskunnan on päästävä samaan laitokseen ja heidän on saatava ehdoitta jakaa yhteinen huone. Olen kuullut naisparista, jotka hakivat yhdessä paikkaa vanhustentalosta, ja vieläpä hyvissä ajoin. Heille sanottiin, ettei ystäviä noin vain majoiteta samaan huoneeseen tai edes samaan laitokseen ja päälle hieman naurahdettiin ivallisesti. Heiltä ei edes vaivauduttu kysymään mahdollisuutta muuhunkin kuin vain ystävyyteen. Henkilökohtaisesti tällainen kohtelu hävettää minua niin, että on vaikeaa olla ylpeä nykypäivän Suomesta.
Kenelläkään ihmisellä ei ole sellaista valtaa, että hän voisi erottaa vuosikymmeniä yhdessä olleita pariskuntia. Itseasiassa on aivan sama, onko pari ollut yhdessä vuoden vai puolivuosisataa. Ketään ei mennä erottamaan ilman asianomaisten tahtoa.
Joissakin kohdin tämä toimii ja pariskunnat (heterot) pääsevät samaan huoneeseen. Joissakin kohdin vedotaan täyteen taloon. Paljon on töitä edessä, että samaan huoneeseen pääsevät kaikki pariskunnat. Mielestäni nämä ovat vain järjestelykysymyksiä ja täysin mahdollisia toteuttaa, jos vain ryhdytään toimeen ja laitetaan asiat tärkeysjärjestykseen.
Sen enempää nyt tässä kohtaa laitoshoidon hoidon tasoon puuttumatta, väitän kuitenkin, että yhdessä vietetty aika rakkaimman kanssa auttaa jaksamaan myös ne vaikeudet ja puutteet, joita väistämättä laitoksissa joutuu kohtaamaan. Puhumattakaan siitä, että vierellä olisi aina se rakas jonka käteen tarttua ja jonka kanssa jakaa ajatuksia, vaikka ilman sanoja.
Minun ihannemaailmassani myös ystävykset keskenään saisivat jakaa huoneen viimeisessä asumuksessaan. Mutta kunhan nyt ensin saadaan elämänkumppanit pidettyä yhdessä siihen asti, kunnes kuolema heidät erottaa, ollaan jo sillä tiellä millä kuuluukin, ja minä tyydyn toistaiseksi siihen!

---

Rahalla ei taivaspaikkaa saa!

Kauhulla olen seurannut nyt näitä hallituksen leikkauksia, niin kuin varmaan moni muukin. Kysymyksiä pyörii päässä, mutta suurin niistä on, miksi yksinkertaisesta täytyy aina tehdä niin monimutkaista?
Opiskelija, jonka tuesta lähtee liki sata euroa, joutuu ihan oikeasti tekemään enemmän töitä opintojensa ohella, ja näin valmistuminen väistämättä viivästyy. Pahimmassa tapauksessa koulun joutuu jättämään kokonaan kesken. Sillä se mikä on opiskelijalle koko kuukauden lounaat, on jollekin burberry-tädille hallituksessa uusi käsilaukku. Mitä hyötyä tästä on?
Kun työtön yrittää tehdä työtä työttömyytensä ohella, häntä rangaistaan. Parempi on vain maata kotona yhteiskunnan rahoilla kuin yrittää saada jalkaa oveen väliin, tehdä työtä josta menee veroa ja olla näin se niin sanottu kunnon kansalainen, eikä loinen. Mutta ei, jos haluaa vaikka perustaa verkkokaupan työttömänä on se täysin mahdotonta, sillä sinun tulee elää perustamasi yrityksen tuloilla, vaikka se olisi vain sata euroa kuukaudessa. Pieneen päähäni ei mahdu tämä. Onko se niin vaikeaa tehdä sellainen suunnitelma, että jos yrityksesi ei jossakin kuussa tuota sinulle perusturvan verran palkkaa niin lopun saa tukena? Nyt puhun niistä todella pienistä yhden ihmisen yrityksistä. Varmasti siinä säästettäisiin enemmän kuin tällä nykyisellä sohvaperunamallilla.

Miksi aina poljetaan eniten niitä, jotka eniten tekevät sen eteen, että meillä kaikilla olisi täällä hyvä olla? Ja se ei ole hallitus!
Kuka muistaisi välillä kiittää ja huomioida niitä, jotka pitävät kadut puhtaina, yleiset vessat siisteinä, niin ettei niihin tarvitse mennä kokovartalosuojapuvussa pissalle. Niitä, jotka sairaalaoissa huolehtivat, ettei bakteerit leviä, niitä jotka aamulla hymyilevät lapsellesi päiväkodin portilla, vaikka oma elämä olisi juuri eilen heittänyt häränpyllyä. Niitä, jotka pesevät ja syöttävät sinun mummosi tai pappasi joka päivä, niitä jotka hoitavat lapsensa kotona köyhyysrajalla, koska kokevat sen oikeaksi, niitä jotka opiskelevat päivät ja illat tekevät työtä. Niitä, jotka saavat rangaistuksen siitä, että tekevät työtä. Ja niitä ihan jokaista yrittäjää, jotka tekevät töitä 24/7, eivät näe perhettään, eivät pidä lomia, eivätkä valita yhtään niin paljon kuin esimerkiksi Sipilä jostakin hemmetin uutisesta, jonka itse aiheutti!

Eilen luin uutisen, jossa kerrottiin Alkon toimitusjohtajan saavan palkkaa kuukaudessa 36 000 euroa. Niin justiinsa, no kyllä varmasti joutuu päätöksiä tekemään, mutta eikö niitä päätöksiä nyt tekisi vaikka 30 000 euroa vähemmälläkin palkalla? Miksi hänen päätöksensä ovat rahassa mitattuina paljon suurempia, ja vastuuta vaativampia kuin esimerkiksi sen tieauraajan, joka miettii lähteäkö töihin kahdelta yöllä vai neljältä, kiihtyykö lumisade vai heittääkö suojaksi? Onko Alkon toimitusjohtajalla suurempi vastuu päätöksistään kuin sairaalahuoltajalla, jos tämä vaikka sairastuttuaan jättää yhden huoneen siivoamatta, sijaista ei saada koska on kielto säästösyistä palkata sijaista ja sen tähden esimeksiksi vastasyntynyt vauva ja tämän äiti sairastuvat sikainfluenssaan?
Miksi täällä ei olla kohtuullisia? Miksi jokainen ei voisi saada kohtuullista ja inhimillistä palkkaa työstään? Ei niin, että osa-aikatyön ottaja joutuu miettimään kannattaako se, koska palkka olisi noin 1300, hoitomaksut kahdesta lapsesta 350 ja bensat noin 200e ja käteen jää niin vähän, ettei sillä elä. Bonuksena vielä, omia lapsiaan ei näe juuri koskaan ja mies paahtaa entistä enemmän töissä, jotta jostakin se raha elämiseen saataisiin!
Miksi se ei voisi olla niin, että pienimmilläänkin se palkka olisi 2000€/kk ja suurimmillaan vaikka 6-10 000€/kk? Aika harvan tarvitsisi tällöin nähdä nälkää ja toimitusjohtajillakin olisi varaa luxuselämään! Koska mihin me loppujenlopuksi sitä rahaa määrättömästi tarvitaan? Mitään täältä ei kuitenkaan mukaansa saa, kun lähtö tulee! Eikö olisi paljon järkevämpää panostaa elämään jota elämme nyt, tehdä tästä elämästä edes inhimillistä ja jollain tasolla tasa-arvoista?
Kukaan ei miljoonillaan osta taivaspaikkaa, eikä sammuta helvetin tulea. Sukanvarteen säästetyt rahat eivät auta meitä tuonpuoleisessa, eikä niitä rahoja saa mukaansa edes ne lapset tai lapsenlapset, joille niitä säästetty on! Ja jos sitä kuolemanjälkeistä elämää taivaassa havittelee, sen saanti määräytyy teoilla, ei rahalla! Että onnea vaan nykyinen hallitus, bileet teillä jatkuu helvetissä!
Minä luulin joskus, että taantuma ja lama johtuvat koko maailman taloudesta. Täällä meillä lamaan ajaa ihan oma hallitus!

Rikkaan on helppo hymyillä, työttömän vielä helpompi itkeä!

Minäpä kerron teille erään tositarinan. Tarinan omasta elämästäni. Tarinan jolla on alku, mutta loppua ei näy.

Hoitovapaani loppui vuonna 2015, sen jälkeen jäin työttömäksi. Alku työttömänä sujui ihan hyvin, sai kirjoitettua esikoisromaanini, liityin erääseen taiteilija-ja kulttuuriosuuskuntaan, hoidin lapseni kotona, ja kävin TE-keskuksen järkkäämillä turhanpäiväisillä "kursseilla" kuulemassa kuinka monta työtöntä on Suomessa ja kuinka surkea työllisyystilanne pirkanmaalla on.
Ja älkäämme unohtako, että koko ajan hain myös töitä, niitä kokoaika töitä!
Joka ikinen kuukausi olen jännittänyt meneekö työttömyyskorvaushakemukseni läpi, olenko sittenkin , ehkä huomaamattani tehnyt jotakin mistä minua rangaistaan. Huomatkaa, siis TEHNYT jotakin enkä vain maannut sohvalla. Eräänä päivänä sitten menin tekemään töitä eli olin TEHNYT jotakin, jotakin josta saattoi rangaista.
Osuuskunta tarjoili minulle siivoustyötä, josta sain palkkaa. Siivousta kertyi yhdelle kuukaudelle 14 tuntia, wow! Osuuskunta siis tarjoili minulle työtä, josta oli työsopimus ja palkkalaskelma. En ollut tehnyt siellä mitään omaani ja laskuttanut siitä, osuuskuntamme kun ei ole mikään läpilaskutusosuuskunta!Silti minua epäiltiin yrittäjäksi eli suomeksi olin kuin rikollinen ja niin minua myös kohdeltiin. Yrittäminen Suomessa on kuin rikollista toimintaa, jos se ei kannata, saat ranagaistuksena turvattomuuden taloudellisesti, ja kuitenkin siihen kannustetaan. Täysin mahdoton yhtälö, ihan yhtä mahdoton kuin löytää sitä kokoaikatyötä näillä työttömyysprosenteilla ja työpaikkojen määrillä. Virkailija sen sijaan oli sitä mieltä, että minun kuuluu hankkia itselleni kokoaikatyö, mielellään heti eikä palloilla jossakin osuuskunnassa, joka saatetaan katsoa yrittämiseksi, joka taas takoittaisi sitä, että tuet menee ja sehän on ihan oikein, koska en ole hankkinut sitä kokoaikatyötä enkä ole ryhtynyt oikeaksi yrittäjäksi. Niin, koittakaa saada selvää tästä, näin selvää se katsokaas on!
Virkailija (jonka ymmärrän tekevän asioita protokollan mukaan, mutta joka voisi edes hitusen omata inhimillisyyttä), joka minulle soitti ja tiedon antoi ei sanojaan säästellyt. Puhelun jälkeen jäin käsitykseen, että parempi olisi maata sohvalla ja olla tekemättä yhtään mitään tai hankkia se KOKOAIKATYÖ. Mutta sen työn hankkimiseen tarvitsee tehdä jotakin, virkailija puhui itsensä pussiin ja minä jäin itkukurkussa suljetun luurin taakse.

Olen todella herkkä ihminen, ja välittömästi tämän uutisen jälkeen minulta meni yöunet, ruokahalu, mieleni muuttui itkuiseksi ja kiukkuiseksi. Lähetin heti samana päivänä heidän pyytämänsä selvitykset ja jäin odottamaan tuomiota. No, sainkin odottaa viikkoja, työttömyysturvani ollessa sillä välin jäädytettynä.
Niinä viikkoina ehdin toivoa, että kaktukseni kukkisivat rahaa, taivaalta sataisi kultaa ja taloni lentäisi Aruballe. Niinä viikkoina itkin maha kipeänä, pelkäsin ja jännitin. Niinä viikkoina minusta tehtiin uneton elämässä epäonnistuja, arvoton ihmisriepu, joka on riippuvainen muutamasta satasesta kuussa. Ja minä todella olen niistä satasista riippuvainen niin kauan kuin saan sen KOKOAIKATYÖN tai TYÖN!
Joku kysyi minulta taannoin, että miksi nillitän(inhoan muuten tuota sanaa) rahasta, onhan minulla työssäkäyvä mies? Niin, miksi? Siksi, että silloin olisin täysin riippuvainen hänestä.Minä haluan olla edes sillä muutamalla satasella riippumaton miehestäni, itsenäinen ihminen, itsenäinen oma itseni, omine henkilökohtaisine menoineni. Sitäpaitsi, mieheni on yrittäjä!
 Se, että ei ole minkäänlaista omaa "rahapussia" parisuhteessa tekee ihmisestä riippuvaisen, eikä se minusta ole tämän päivän hyvinvointiyhteiskuntaa saati tasa-arvoa!

Päätös tuli sitten vihdoin, sain työttömyysturvani, koska minua ei katsottu yrittäjäksi niin kuin en olekaan. Enkä uskaltaisi olla, vaikka haluaisin, koska minun täytyy hankkia se kokoaikatyö, jonka eteen joudun taas tekemään jotakin ja se jokin saattaa viedä taas kaiken.
Ihan totta sentään! En ole ainut työtön tässä maassa, jota on kohdeltu ja kohdellaan näin. En ole myöskään työtön, joka makaa sohvalla, pelkästään tämän vuoden syksyllä olen lähettänyt 12 työhakemusta ja vain kahteen haastatteluun olen päässyt. Toista en saanut, toisesta ei ole tullut vielä tietoa (ja nekin olivat osa-aikatyötä, en siis tiedä voinko edes ottaa sitä vastaan vai rangaistaanko siitäkin :) )Minä hoidan lapseni kotona niin kauan kuin olen työtön, minä olen kirjoittanut yhteensä neljä kirjaa, viides romaani tulossa. Minulla on taidenäyttely ensi keväänä ja minä teen muutakin kuin siivoan osuuskunnassani, muutakin osuuskunnan tarjoamaa työtä. Silti minun olisi parempi maata sohvalla tekemättä mitään niin pääsisin paljon helpomalla. Aktiivinen työtön on kuin yrittäjä, aina rangaistaan ja vieläpä siitä työnteosta!


Eräänä iltana olin taas toivonut lumihiutaleiden olevan timantteja, lottokuponkini seitsemän numeron olevan samat kuin telkkarissa, hallituksen olevan järjissään ja työvoimatoimiston vallanväärinkäyttäjä-tädin soittavan ja pyytävän anteeksi! Näin ei tapahtunut. Niinpä otin lasin viiniä ja soitin uruilla joululauluja "arkihuolesi kaikki heitä..."

Elämä jatkuu, ja työttömyyskin näköjään, mutta sohvalta käsin en elämääni aio elää, en vaikka voittaisin lotossa, ja pystyisin palkkaamaan koko nykyisen hallituksen minua palvelemaan! (houkuttava ajatus tosin:))

Elämä on improvisointia!

Viime perjantaina sain kunnian olla vieraana Pohjolan palvelukeskuksessa. Minut oli pyydetty sinne pitämään kirjaesitelmää kirjasta Mummo on Jumala.
Valmistauduin huolella esitelmään. Kirjoitin hahmotelman puhtaaksi hyvissä ajoin ja tulostin samana aamuna. En ole koskaan osannut kirjoittaa valmiiksi puheita, vaan hahmottelen asiani paperille ranskalaisin viivoin, silloin  siinä säilyy pieni vapaus inprovisaatioon ja omannäköinen ote. Valmiin, paperille kirjoitetun puheen/esitelmän lukeminen johtaa usein siihen, että puhuja tuijottaa vain paperiaan eikä saa kontaktia kuulijoihin. Paperista on kovin hankalaa "irroittautua" ja nostaa katsetta yleisöön. Vapaasti puhuessa se käy luonnostaan ja katsekontaktin luominen syntyy itsestään. Tietystikään kaikille tämä tyyli ei sovi ja hyvä niin. Kaikenlaisia puhujia kyllä tarvitaan, kun on kaikenlaisia kuulijoitakin.

Olen kova jännittäjä ja se näkyy aina sähläämisenä. Niin silloinkin.
Jännitän yleisön eteen menoa, mutta kun pääsen sinne jännitys katoaa ja olen kuin kotonani.
Jännitän joka kerta sekoilenko sanoissani, toistanko jotakin liian monta kertaa tai täytänkö puhettani sanoilla "niinku" ja "sillain" tai "tällain". Seuraan puhettani vaistomasesti koko ajan ja karsin turhat "niinkut" pois ennen kuin ne ehtivät ulos suusta.
Aina niitä muutama pääse, eikä se haittaa, kunhan en täytä joka lausetta turhilla sanoilla.
Niin kuin ;) sanoin, jännittäessäni aina sählään. Aamulla tulostin esitelmän rungon ja survoin sen kirjan väliin, olisi sitten varmasti mukana.
Kuopus hyppi koko aamun kintereillä, kärtti piirustuspaperia, muovailuvahaa ja saksia. Annoin kynät ja paperia, jotta rauhoittuisi vähän.
Kotoa lähdön hetkellä kahvi kaatui juuri valitulle mekolle, kirjalaatikosta petti pohja, lompakko oli hukassa, autonavaimet piilossa ja sukkahousut repesivät, paikkasin ne kynsilakalla äkkiä.
Lapset kerhokaverille hoitoon ja nokka kohti kaupunkia.
Olin varmuuden vuoksi syöttänyt viisi vuotta vanhaan Lumiaani Pohjola keskuksen osoitteen, jotta osaisin navigoida paikalla kerrasta. Olisinhan minä osannut, jos olisin uskonut navigaattoria.
Paikalle ennätin kuitenkin todella hyvissä ajoin, enkä lainkaan tyylikkäästi vattia myöhässä.

Tilaisuus alkamassa Pohjolan palevelukeskuksessa/päiväkesksuksessa 9.9.2016

Salissa jossa esitelmä tapahtui, oli valmiiksi jo monta kymmentä ihmistä odottamassa. Minua alkoi jännittää enemmän. Kädet hieman hikoilivat ja sydän hakkasi niin, että luulin sen sykkivän mekkoni pintaan asti. Kokoilin papereita pöydälle, vilkuilin jalkojani ja hengitin syvään. Hymyilin.
Papereista puuttui puolet, sukkahousuissa oli pohkeen kohdalla muovailuvahaa ja hengitykseni muuttui pinnalliseksi.
Puuttuvat paperit olivat varmasti kotona ja piirrustuksia täynnä, en ehkä ollutkaan antanut kuopukselle tarpeeksi paperia. Muovailuvahaa en ollut antanut, en ainakaan muistanut antaneeni..tyhjästä se vieoletti läntti ei kai ollut sukkahousuihini tullut? Jännityksin alkoi kadota, tilanteeni oli jo sen verran hupaisa, että olisin voinut ääneen nauraa.
Ei auttanut kuin improvisoida, mutta sitähän se elämä yleensäkin on!

Esitelmä meni mielestäni hyvin. Sain aikaan keskustelua ja syntyi monta hyvää huomiota. Tuntui hienolta, kun niin moni oli tullut sinne kuuntelemaan minua ja heitä todella kiinnosti mitä minulla oli sanottavaa! Ei haitannut puuttuvat paperit, ei muovailuvaha sukkahousuissa, olihan siellä jo kynsilakkaakin.
 Minä en änkyttänyt, en täyttänyt lauseita turhilla sanoilla, minä nautin tilanteesta ja siitä, kuinka sain ihmiset innostumaan.
Siellä oli hauskaa, mielenkiintoista ja osallistumisen riemua. Tällaisia keikkoja lisää kiitos!

Äiti älypuhelin!

Luin eilen josatkin artikkelin opettajan sydämensärkeneestä junamatkasta. Siinä käsiteltiin vanhempien oloa älypuhelimilla ja sitä kuinka lapsille ojennetaan jokin näyttö käteen mieluummin kuin jutellaan tai tehdään jotakin muuta tuiki TAVALLISTA lapsen kanssa.
Olen itsekin huomannut tämän ilmiön ja syyllistynyt ilmiöön myös itse. Onneksi kuitenkin hyvin pienissä määrin ja siitä saan olla ylpeä!

Istun "työkseni" paljon koneella, kirjoitan ja olen poissaoleva vanhempi niinä hetkinä. Pyrin kuitenkin kirjoittamaan hetkinä, jotka eivät suunnattomasti ole pois lapsilta.
Aamupäivisin esikoinen on eskarissa ja kuopus puuhailee omiaan, saatan kirjoittaa tovin, en silti joka päivä. Iltapäivällä lapset leikkivät keskenään, ja silloin on hyvää aikaa kirjoittaa taas tovi.
Luonnollisesti iltaisin, kun lapset nukkuvat, kirjoitan.
Mutta entäs se kaikki väliin jäävä aika? kuinka sen käytän lasteni kanssa? No, näin:
meillä maalataan paljon, yhdessä. Meillä piirretään paljon, yhdessä. Meillä luetaan joka ilta ainakin kaksi kirjaa, yhdessä. Me käymme nayttelyissä ja museoissa, yhdessä. Välillä se on lapsista tylsää, useinmiten ei. Yhdessä näkeminen ja kokeminen jättää aina positiivisen ja muistettavan jäljen meihin kaikkiin. Käyn lasten kanssa kylässä ja silloin kun ei ole toisia lapsia, aika kuluu toisinaan vaivalloisesti, olisi helppoa työntää ruutu eteen ja laittaa Youtube päälle. Mielestäni lapsen on kuitenkin hyvä oppia myös hyväksymään tylsiä hetkiä, pitkästyä ja keksiä sen myötä jotakin puuhaa. Vanhemman ei tarvitse hädissään keksiä tekemistä heti, ei kylässä eikä kotona(ja ruutuaika ei mielestäni ole mitään tekemistä). Toisinaan kylässä ollessamme, saan kokoajan pitää kuopusta sylissä, kun hän ei halua tehdä mitään. Toisinaan olisi kauheen kiva jutella vain aikusten kesken, eikä pyöritellä sylissä pitkästynyttä lasta. Mutta niissäkin hetkissä kiinnitän huomiota myös lapseen, hän saa olla läsnä ja välillä jutellaan myös hänen kanssaan. Jos todella kaipaa vain hetkeä aikuisten kesken, sen pystyy kyllä järjestämään tavalla tai toisella, ja silloin kun ei siihen ole mahdollisuutta, mennään niillä mitä on eli yhdessä lapsen kanssa ja jutellaan asioita, joita siinä tilanteessa pystyy puhumaan. Esimerkiksi tässä taannoin olin uuden käsikirjoitukseni tiimoilta tapaamassa ihmistä, joka oikoluki tekstin. Pari kertaa kävimme siellä kuopuksen kanssa kahden. Juttelut keskeytyivät vähän väliä, kun jompi kumpi aikuisista kömpi lattialle linnaa katsomaan tai vastaili lapseni kysymyksiin, sitten taas jatkettiin. Viimeisen kerran halusin mennä ilman kuopusta, halusin paneutua asiaan ja keskusteluun, kirjan laatu ei sovi lapsen korville enkä minä olisi pystynyt keskittymään palautteeseen lapsi läsnä. Järjestin hänet hoitoon siksi aikaa.
Kesällä kävimme mm. Visavuorella Emil Wickströmin kotona ja ateljeessa. Lapset olivat innoissaan. Ostimme siellä myös jäätelöt ja söimme niitä ihanassa ympäristössä, kauniilla säällä. Meitä vastapäätä istui perhe, kolme lasta ja vanhemmat. Vanhemmat selasivat kumpikin omaa älypuhelintaan ja lapset söivät jäätelöä. Lapset olivat silminnähden vaikuttuneita paikasta ja esittivät alvariinsa kysymyksiä vanhemmilleen. Vanhemmat vastasivat nenät ruuduissa vuoron perään, aavistus kiukkua ja turhatumista äänessään: "Joo, joo!", ihan joka asiaan ne vastasivat "joo, joo".
Että minua tuolloin säälitti!ja ainoa kysmys huulillani oli, miksi?

Me käymme ravintolassa joskus, yhdessä ja mikä tärkeintä; ilman ruutuja naaman edessä.
Minusta on tuiki tärkeää, että lapset oppivat tietyille tavoille ja kunnioittamaan tiettyjä tapoja. Ravintolassa syödään yhdessä, jutellaan ja ollaan toisille läsnä. Hyviin pöytätapoihin ei mielestäni kuulu lakki päässä istuminen ja jonkin kosketusnäytön näplääminen kukin omissa oloissaan. Ja kyllä, se vaatii vanhemmilta sitkeyttä, pitkää pinnaa ja jatkuvaa toistoa joka kerta, ja se vaatii oman ruokailuhetken/rauhan uhraamista. Uskon kuitenkin vakaasti, että se kantaa myöhemmin hedelmää!
Arvatkaa vaan kuinka montaa kertaa on tehnyt mieli kaivaa Lumia taskusta ja laittaa siihen pyörimään jokin filmi? Aika monta, varsinkin silloin kun toinen tai jopa molemmat roikkuvat pöydän alla ja pyyhkivät vaatteisiinsa ruoantähteitä ja pölyä. Tai silloin, kun ruoan tulo kestää yli kaksikymmentä minuuttia, rupeaa olemaan keinot viihdyttämiseen vähissä. Ihan muutaman kerran olen sortunut tähän näytöllä tilanteen "pelastamiseen", kunnes olen ymmärtänyt, että lapset ovat lapsia, eivät miniaikuisia, eikä aikuistenlaista käytöstä voi heiltä vaatia. Ainoastaan voi ja pitää opettaa pöytätapoja sekä ohjeistaa heitä oikeaan suuntaan.
Kerran eräs tarjoilija sanoi meille, että olemme harvinainen näky ravintolassa. Ihmettelin asiaa ja hän kertoi, että suurimmalla osalla lapsiperheitä pöydissä vallitsee hiljaisuus ja näyttöjen loiste. Meillä sen sijaan koko pöytä möykkää enemmän tai vähemmän ja alta aikayksikön lautasliina ruokailuvälineineen on lattialla tai muokkaantunut teltaksi keskelle pöytää, jossa suola ja pippuripurkit asustaa. Tarjoilija sanoi myös, että on hienoa kun jaksamme "taistella" ruokailuhetken läpi niin kuin kuuluukin. Olen täysin samaa mieltä, vaikka välillä siihen väsynkin.
Lapset ovat olleet kautta aikain ihan samanlaisia, kuinka vanhempamme sitten selvisivät esim. ravintolassa meidän kanssamme, kun mitään laitteita ei ollut viihdykkeenä?  Minusta ovat selvinneet hyvin ja suurin osa kasvattanut meistä hyviä pöytätapoja omaavia sekä ympäristön että toiset ihmiset huomioivia ihmisiä.
On perin vaikeaa kasvattaa lasta huomiomaan ympäristöä, toisia ihmisiä ja opettelemaan pöytätapoja jos aina eteen työnnetään älypuhelin tai joku padi ja sen myötä otetaan itsellekin sellainen, vaivutaan somekoomaan, ja lapsi eristäytyy vanhemmistaan ja ympäristöstä todella yksinäiseen ja mielikuvituksettomaan maailmaan!
Miksi näin, miksi meitä ohjaa laiskuus? koska mistään muustahan ei tässä ole kysymys, kun laiskuudesta ja itsekkyydestä. Olemme laiskoja olemaan lapselle läsnä, pääsemme paljon helpommalla, kun ei tarvitse kuluttaa junamatkaa jutellen tai piirrellen. Niin, se on laiskuuttaa, sillä lapsen kanssa oleminen on välillä raskasta ja tylsääkin, loputonta kysymystulvaa, kiukkua ja lattialla vetelehtimistä. Ja niin sen kuuluukin olla. Sellaisia lapset ovat ja pitääkin olla, meidän aikuisten vain pitää olla mukana siinä, tukemassa ja elämässä läsnä. Vastaamassa tuhansiin kysymyksiin, innostua sadoista töherryksistä, kuunnella valitusta ravintolassa ja pitää kädestä kadulla ilman, että toisessa kädessä roikkuu älypuhelin.
Jos ei pysty olemaan lapsella läsnä oikein, kuuntelemaan, juttelemaan, retkeilemään ilman erinäisiä näyttöjä, osallistumaan lapsen elämään tekemällä yhdessä asioita, on ehkä todellakin parempi, että ei hanki lapsia ollenkaan!
Ja jos tämä sama(some) meno jatkuu ja sitäkö me haluamme, niin minkälaisia lapsia kasvattaa padit ja älypuhelimet?

Vanhuus ei ole mediaseksikästä!

Koko pirkanmaa ja vähintään puoli Suomea kiehuu delfiinien ympärillä.
Olihan tuo touhu perin kummallista ja lähes jokaisella on oma mielipide asiasta, toisilla jopa paljon parempia ehdotuksia kuinka asiat olisi pitänyt hoitaa.
Niin, asiat voi hoitaa niin monella tapaa ja jälkiviisaus kai niistä se pahin/paras on...Itsekin syyllistyin siihen pohtimalla delfinaariosta toiseen siirtelyn syitä, järkevyyttä ja mahdollista kärsimyksen määrää. Mielestäni huolissaan saa ja pitääkin olla, mutta tyhmä ei tarvitse olla!
Jossakin sentään pitäisi kulkea mouhoomisen rajat. Jos näin paljon ihmisiä mouhoaa delfiinien puolesta ja näin paljon mediahuomiota sillä saadaan; ajatelkaa jos kaikki nämä ja vielä pari muuta sanaisen arkkunsa avaajaa pistäisvät hanttiin vanhusten kohtelulle! Ajatelkaa mitä kaikkea voitaisiin saada aikaiseksi!
Mutta delfiinejä oli neljä ja ne olivat Suomessa harvinaisia, ne eivät kuuluneet vankeuteen ja niille piti taata olosuhteet joissa voi elää kuin delfiini, vai kuinka se meni...?
Vanhuksia on monta sataa tuhatta, he eivät ole harvinaisia, MUTTA hekään eivä kuulu vankeuteen saati huonosti hoidetuiksi. Vanhuksetkin kuuluvat ympäristöön, jossa huomioidaan tarpeet ja luodaan elämiselle moitteettomat olot.
Toisinaan asiat saavat käsittämättömät mittasuhteet, niin nytkin. Monet vetoavat kaupungin omistamaan yritykseen ja plää,plää,plää! Niin, mitä sitten? On kaupungilla vanhustenkotejakin joiden sisällä tälläkin hetkellä paljon, paljon arvokasta ihmiselämää!Ja nyt saa suuttua ne jotka sen aiheelliseksi kokevat, mutta minusta ihmiset tulevat aina ennen eläimiä. En tarkoita, että eläimiä pitäisi huonosti kohdella tai tappaa, otetaan kuitenkin järki käteen ja mietitään mikä tämän elämisen jatkumisen kannalta on tärkeämpää, ihmiset vai eläimet?
Ja nyt joku varmasti kokee tarpeelliseksi joko ajatella tai jopa sanoa ääneen sen, että ovathan vanhuksetkin "katoava luonnonvara". Ehkä näin, mutta aikanaan ovat enemmän ihmiselon eteen tehneet kuin esimerkiksi delfiinit ja näin ollen ansaitsevat minusta huomattavasti paremman kohtelun kuin mitä nyt saavat!

Minun oma mummoni on 77 vuotias, vielä hyvässä kunnossa ja asuu omillaan. Hän soitti viime viikolla ja kertoi, kuinka aikoi mennä kotikuntansa järjestämään iltaan puhumaan, kysymään ja kyseenalaistamaan vanhusten kohtelua omassa kunnassaan. Mummo oli kuullut, kuinka vähäosaiset, kotihoidon piirissä olevat vanhukset saivat kerran viikossa apua suihkuun ja sen jälkeen heille oli puettava likaiset vaatteet takaisin. Kukaan ei päässyt/ehtinyt heille pyykkiä pesemään ja ihmispolot pyörivät likaisissa vaatteissa viikosta toiseen, kaikesta muusta puhumattakaan!
Mummoni oli reippaana ihmisenä ottanut asian esille jo paljon ennen kunnantalolle menoa ja saanut naapurit keräämään laatikoittain ylimääräisiä vaatteita, puhtaita vaatteita ja he olivat kärränneet ne laatikot kotihoitajille autoihin. Näin hoitajat voivat sitten ottaa puhtaat vaatteet vanhuksille suihkun jälkeen. Tämä ei itse ongelmaa poista, mutta auttaa kuitenkin, hetken!

Tämä oli nyt yksi esimerkki, valitettavasti totta, siitä kuinka paljon epäkohtia esimerkiksi vanhusten hoidossa on. On suorastaan naurettavaa, että nyt nämä delfiinit saavat kaiken sen huomion, joka ihan oikeasti kuuluisi toiseen osoitteeseen!
 Uskon, että tämä johtuu siitä, että vanhukset eivä ole söpöjä ja mediaseksikkäitä niin kuin delfiinit! Sairasta ja totta!

Minusta kaikkien siellä kaikista heikoimmassa asemassa olevien niin vanhusten, lapsien kuin eläintenkin kuuluu saada huomiota ja huolenpitoa, mutta hyvänen aika, laitetaan nyt se huoli ja huolenpito edes johonkin tärkeysjärjestykseen ja tasapainoon, kiitos!

Oopperajuhlista sukujuhliin osa 3

Hetki on vierähtänyt, kun viimeksi kirjoitin tänne. On niin monta rautaa ollut tulessa, että jostakin kohtaa on ollut aivan pakko karsia.
Jatkan matkapäiväkirjaa nyt!

Imatralta lähdettiin levännein fiiliksin. Imatran yö olikin ainoa yö, jolloin todella nukuttiin koko reissussa. Vaikka ei kai kukaan reissuun lähde pelkästään nukkumaan, en minä ainakaan. Myöhemmin sitä yleensä katuu, kun seuraava viikko kotona menee nukkuen pystyyn ja sumussa vaeltaen. Päivääkään/yötäkään en silti toisin eläisi reissustamme jos sen nyt uusiksi tekisin!

Meillä oli tarkoitus mennä suoraan Imatralta Lappeenrantaan. Suoraan ja suoraan, minun kanssa mihinkään ei mennä suoraa.
Matkaa ei ollut taittunut vielä montaakaan minuuttia, kun kaarsimme lennosta Joutsenoon vievälle rampille. Halusin nähdä sen paikan keskustan ja ihailla kirkon, ulkoa vaikka, mutta ihailla kuitenkin. (Tykkään katsella eri paikkakuntien kirkkoja, niissä on niin paljon historiaa ja arvokkuutta yhdessä ainoassa rakennuksessa)
Kirkko oli kaunis ulkoa päin, sisälle en päässey sillä kertaa. Torin laidalla oli myös Minimani, jonne upotin puolen tunnin tonkimisen tuloksena yli puolet lomakassastani. Mutta hei, siellä oli ihania vaatteita, reppu ja kroketti peli. Kaikkea tarpeellista minulle ja suvullekin.
Matka jatkui ja nälkä kasvoi. Vielä ei kuitenkaan ollut lounaan aika ei. Tarkkana tyttönä olin pongannut Lappeenrannasta spr:n Kontin. Sinne oli aivan pakko päästä seikkailemaan. Mies oli jo hitusen puhki, sillä juuri ennen konttia olin raahannut hänet jollekin suur-kirppikselle, sovittanut kolmea mekkoa, vatvonut pojille vaatteita ja vieläpä surusilmäisenä pyytänyt lisää rahaa, jotta maailman kaunein retromekko pääsi sieltä kanssani kotiin. Se pääsi ja silmäni hymyilivät taas.
Kontin jälkeen minunkin oli pakko jo puhua lounaan perään. Lappeenrannassa kun kerran olimme, halusin tietysti satamaan syömään tai torille tai vielä parempaa, torin laidalle laivaan syömään.
Kävelymatka ei ollut paha, joskin tuulinen ja pisaroiva.
Laivoja kellutteli torin laidalla useampi, tuulen takia en halunnut ulos jäädä syömään. Niinpä marssimme yhteen niistä puikuloista ja tilasimme muonaa tyhjän vatsan mieliksi.
Jotakin ruoan tasosta kertoi se, että tilaamani valkoviini oli parempaa kuin ruoka ja yleensä en edes pidä valkoviinistä. No, ei se mitään, mahat oli täynnä ja matka saattoi jatkua.

Paatti, minä ja täysi maha, sekä Savonlinnasta ostettu ihana hippi-hame!

Meidän oli ollut tarkoitus olla Lappeenrannassa siihen asti, että sieltä suoraa matkaisimme Luumäelle suvun helmaan. Suunnitelmat muuttuivat, kun emme saaneetkaan aikaa kulutettua enää siellä ja ehdotin josko ajaisimme Kouvolaan katselemaan paikkoja? Ja me lähdimme, Kouvolaan siis.
Kouvola ei ole minulle mikään tuttu paikka ja olinkin aina hieman ihmetellyt Henkka Hyppösen Kouvolaa mollaavaa puhetta ja asennetta. Kaupunkihan näytti vallan kivalta ja sopivan kokoiselta.
Auto saatiin parkkihalliin ja sitten alkoi se jo minun kanssa hyvinkin tuttu vessan metsästys. Kouvolassa ei vissiin käydä vessassa missään muualla kun kotona. Tai jos käydään, se maksaa. Kouvolaan kannattaa siis lähteä taskunpohjat täynnä euroja, jos mielii käydä pissillä jossakin muualla, kun puiston reunalla. Kuvitelkaa, Sokoksellakaan ei ollut vessaa ja joo, nyt todella joutuu kuvittelemaan! Tosin ei siellä Sokoksella ollut paljon muutakaan, Taika-astiastot, deodorantit ja pikkutakit olivat kaikki samassa kerroksessa ja samalla osastolla. Kouvolassa on Sokos, yhdessä huoneessa! Harmittelin, kun en ottanut yhtään kuvaa Kouvolassa, toisaalta edellä mainittu on syöpynyt ikikuvaksi kallooni, eikä lähde sieltä painamalla "poista" nappia. Tässä on nyt vaarana, että se saattaa syöpyä myös nyt jonkun teistä päähän, olen pahoillani jos näin käy, mutta yhden huoneen Sokos on kyllä valokuvaakin parempi "matkamuisto". Koittakaa kestää, huumorilla siitä tulee siedettävämpää :)
Toivuttuani vessajärkytyksestä ja edelleen pissat lähes housuissa(minulla ei ollut yhtään kolikkoa), päätin pidätellä niin kauan että löytyi Alko ja pääsisimme ajamaan pois koko kaupungista. Alko olikin sitten aivan yhtä helppo löytää kuin ne vessatkin. Puhelimen navigaattorit kädessä näytimme pokemoneja metsästäviltä huppanoilta, kun kävelysovellukset päällä suunnistimme lähimpään Alkoon. Se oli yhtä suuri kuin keskustan Sokos. Vessaa siellä ei ollut, viiniä kyllä!
Aloin ymmärtää Hyppösen Henkkaa, todella!
Autossa alkoikin olla jo melkoinen kiire vessaan. Mies etsi googlesta lähintä Prismaa ja sehän löytyi parin minuutin ajomatkan takaa.
Prisman vessa oli ilmainen, olin onnellinen!
Kaupassa oli hiljaista ja me hiihtelimme kärryn kanssa sinne tänne pitkin kauppaa. Sukujuhlille täytyi varustautua pikkunaposteltavin, juomien ja makkaran kansssa. Kyllä siellä ruokaakin oli tarjolla, mutta yönälkä oli paha yllättäjä, jos ei siihen saanut makkaralla loppua pian. Mies jäi jossain kohtaa jälkeen, kun löysin uimapuku osaston ja halvat hinnat. Siellä sitten hipelöin uikkareita ja tissiliivejä, kun samalla puhuin puhelimeen tätini kanssa hänen juuri kadonneista liiveistään ja suureen ääneen totta kai.
Ihana kokouimapuku pilkisti erään rekin välistä ja sieppasin sen käsiini, sitä oli pakko koittaa ylle. Samassa sekunnissa toisistamme tietämättömät sukulaiset hyökkäävät takaani kauppaan sisään ja jälleennäkemisen riemu on todella kuuluvaa. Miehenikin löytää minut pelkän äänen perusteella. Uimapuku jää ostamatta, kun kiire yllättää. Meidän piti pukeutua juhlia varten ja sitten ne mokomat sukulaiset hiihtivät yllättämään. Ei ollut mitään mahdollisuutta jäädä heidän kanssaan kauppaan kierteleen, kun yllätys meinasi mennä pieleen.
Äitini ja tätini kanssa oli sovittu treffit Uttin ABC asemalle, siellä vaihdettiin vaatteet hieman parempiin, ei meillä serkkujuhlia joka vuosi ollut, ei edes joka toinen vuosi, asuun panostaminen oli vähintä mitä saattoi tehdä kunnioittaakseen muita!

Kuva puhukoon puolestaan :)

Kun oli kuteet kunnossa ja tukka ojennuksessa, matka jatkui kohti Luumäkeä ihanien serkkujen luokse! <3
Jatkuu....